Työterveyden dosentti Helena Mirandan kolmannen blogin aiheena on työuupumus. Sallan kaltaisia tarinoita työuupumuksesta on maamme täynnä. Lue blogista tutkimustietoon perustuvat vinkit työuupumuksen kohtaamiseen työpaikalla.
Tämän blogisarjan ensimmäisissä osissa olen nostanut esiin kiinnostavia ja ajankohtaisia näkökulmia työkyky– ja työhyvinvointiteemoista. Tämän kertaisen blogini aihe on työuupumus. Tämä tarina ei ole satu, vaan totta. Vaikka nimi, ikä ja työtausta ovatkin keskittyjä, tarinan tapahtumat perustuvat todellisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa. Sen lisäksi tarinassa tehdyt toimenpiteet työpaikalla ja työterveyshuollossa perustuvat sovellettuun tutkimustietoon siitä, miten kohdata työuupumus työpaikalla. Työuupumus harvoin johtuu vain yhdestä syytekijästä, tai tulee yllättäen. Aikaa ja keinoja torjua burnout on onneksi runsaasti tarjolla.
Cuckoon vieraileva kirjoittaja Helena Miranda on lääketieteen tohtori ja työterveyden dosentti.
Tässä kolmen blogin sarjassa hän käy läpi uusimpaan tutkimustietoon perustuvia työhyvinvoinnin lisäämiseen liittyviä keinoja, jotka kannattaisi ottaa käyttöön jokaisessa suomalaisessa työpaikassa.
”Tämän kertaisen blogini aihe on työuupumus. Tämä tarina ei ole satu, vaan totta”
Olen Salla ja olen 52-vuotias. Kolmisen vuotta sitten olin hyvin lähellä totaalista romahtamista. Koin burnoutin. Suomeksi virallinen nimi on kai työuupumus. Ajauduin työuupumukseen, koska menetin töissä ja elämässäni hallinnantunteen, enkä osannut itse viheltää peliä poikki.
Haluan kertoa nyt oman tarinani. Toivon, että se rohkaisee muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia pyytämään ajoissa apua. Tai kysymään työkaverilta, onko kaikki hyvin. Minulla oli onneksi fiksu esihenkilö, joka lopulta ymmärsi, että minun kohdallani kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Olisin tosin toivonut, että joku olisi huolestunut vähän aikaisemmin, kun näin jälkikäteen ajateltuna niitä merkkejä oli ilmassa jo aika pitkään.
Toivon, että tarinani rohkaisee muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia pyytämään ajoissa apua. Tai kysymään työkaverilta, onko kaikki hyvin.
Työskentelen ison työnantajan taloushallinnossa. Olen aina ollut ahkera ja työtä pelkäämätön. Joku voisi kuvata minua tunnolliseksi, ja miksei kiltiksikin. Olen ollut pitkään talossa. Moni työkavereista on nykyään minua nuorempi. Mukavia ihmisiä ovat, ja energisiä, ilmapiirissä ei sinänsä ole mitään moittimista. Kiire ja stressi ovat vaan alkaneet painaa pikkuhiljaa meitä kaikkia. Työtehtäviä on viime vuosina tullut aika paljon lisää, ja it-ohjelmia sitäkin enemmän. Töissä on organisaatioita myllerretty tasaiseen tahtiin, meidänkin yksikkömme nimi on muuttunut viimeisten 10 vuoden aikana varmaan kolme kertaa. Esihenkilö on ihan hyvä tyyppi, sen perusteella minkä häntä nyt näkee. Ei kuulemma matriisiorganisaation takia ole pystynyt olemaan fyysisesti läsnä niin paljon kuin haluaisi. autumisen.
Ennen työuupuneisuusepisodia en ollut juurikaan ollut sairauslomilla, koska olen ollut (kop, kop, kop) aina aika terve, paitsi että verenpainetaudin lisäksi oikeassa polvessa on nivelrikkoa. Monia asia muuttui, kun viitisen vuotta sitten minulla todettiin fibromyalgia. Se on aika tylsä vaiva, aiheuttaa kipuja ympäri kehoa, ja nukkumisesta on tullut hankalaa. Aamulla väsymys on välillä sietämätöntä.
En tiedä mikä oli oikein muna ja mikä kana – töiden, kiireen ja työstressin lisääntyminen, uniongelmat vai kivut. Oli miten oli, nyt jälkikäteen kun tilannetta katsoo, olisi pitänyt havahtua aikaisemmin. .
En halunnut, että muut joutuvat tekemään minun hommiani, kun heillä itselläänkin on kädet täynnä työtä. En ole sitä paitsi tottunut olemaan kenellekään taakka tai rasite. Taisin myös hävetä kipujani, ja syyllistin itseäni, kun en ollut huolehtinut terveydestäni riittävästi. Vaikka olinhan minä kyllä yrittänyt.
En tiedä mikä oli oikein muna ja mikä kana – töiden, kiireen ja työstressin lisääntyminen, uniongelmat vai kivut. Oli miten oli, nyt jälkikäteen kun tilannetta katsoo, olisi pitänyt havahtua aikaisemmin. Olin nimittäin alkanut tehdä kaikenlaisia säätöjä ja virityksiä, jotta saisin suoritettua työtehtäväni ja pysyä esihenkilöni kanssa sovitussa työtahdissa.
Tein niitä säätöjä aika pitkään, liian pitkään. Halusin niin olla se pärjäävä Salla. Se, joka tekee hommat sovitusti ajallaan. Välillä kyllä tuntui, että työnantajakaan ei oikein tajunnut kuinka paljon töitä meillä oli. Mutta enpä viitsinyt esihenkilölle valittaa, hän oli aika puun ja kuoren välissä, kun ylhäältä tuli painetta tehostaa.
Tein asioita työkavereilta ja esihenkilöltä salaa, ja se oli virhe. Ymmärrän kyllä nyt, miksi tein niin. Tärkein syy varmaan oli se, että pidän työstäni. En halunnut menettää sitä – enkä meidän kivaa työporukkaa. Eivät he sydänystäviäni olleet, mutta työkavereina ihan jees.
En varmaan myöskään osannut tai halunnut hyväksyä näitä kipuja ja sitä, että unen kanssa oli ongelmia. Salailemalla ei tarvinnut kertoa työpaikalla, etten meinaa jaksaa, vaikka tosi asiassa huojuin työuupumuksen partaalla.
En halunnut, että muut joutuvat tekemään minun hommiani, kun heillä itselläänkin on kädet täynnä työtä. En ole sitä paitsi tottunut olemaan kenellekään taakka tai rasite. Taisin myös hävetä kipujani, ja syyllistin itseäni, kun en ollut huolehtinut terveydestäni riittävästi. Vaikka olinhan minä kyllä yrittänyt.
Mitä minä sitten tein? Työpsykologi antoi tehtäväksi laittaa paperille kaikki ne säädöt ja muutokset, joiden avulla olin ajatellut selviäväni tästä kaikesta yksinäni. Siitä listasta tulikin sitten pitkä. Se sai minut ymmärtämään, että olin itse vain lisännyt omaa riskiäni saada vakava työuupumus ja romahtaa. Onneksi niin ei ihan käynyt, vaikka lähellä oltiin.
Salailemalla ei tarvinnut kertoa työpaikalla, etten meinaa jaksaa, vaikka tosi asiassa huojuin uupumuksen partaalla.
Lopulta esihenkilöni Riitta tuli huoneeseeni ja otti asian puheeksi. Hän kertoi olleensa huolissaan jo jonkin aikaa ja kysyi, miten minä oikeasti jaksan. Aloin itkeä ja sitten puhua, eikä kummastakaan meinannut tulla loppua. Esihenkilö varasi minulle ajan työterveyshuoltoon. Siellä lääkärin kanssa sovimme, että olisin ensin pari viikkoa sairauslomalla, ja kokeilisin sitten töihin palaamista, mutta vain sillä edellytyksellä, että esihenkilöni kanssa alamme tehdään suunnitelmaa työtilanteen korjaamiseksi. Tunne siitä, että minua autetaan, helpotti oloa ja sairauslomalla aloin nukkua paremmin. Tapasin sairauslomalla työterveyshoitajan ja psykologillekin varattiin aika.
Kun palasin töihin, Riitta oli miettinyt valmiiksi tilannettani. Se tuntui hyvältä, se että tulee huomatuksi ja kuulluksi. Hän kertoi, että olisi halunnut auttaa jo aiemmin, mutta ei ollut tiennyt tilanteestani. Taisi olla vähän pahoillaan. Esihenkilön kanssa sovittiin ne työtehtävät, jotka olivat minulle mielekkäitä, ja jotka katsoin jaksavani suorittaa. Sain uutena tehtävänä toimia uusien kollegoiden perehdyttäjänä ja sain luoda perehdytykseen oman mallin. Rutiininomaiset, merkittävää tarkkuutta vaativat työt hän järjesteli uudestaan nuoremmille työntekijöille tai ’pisti jäihin’, kunnes jaksan paremmin.
Tunne siitä, että minua autetaan, helpotti oloa ja sairauslomalla aloin nukkua paremmin.
Mietimme lomajärjestelyn uudelleen. Aloin pitää säästö- ja ylityövapaat niin, että pidin keskiviikon vapaata koko syksyn. Loput päivät olivat tunnin lyhyempiä. Joustavat työjärjestelyt auttoivat tosi paljon. Aloin käydä salilla töitten jälkeen ja kävellä osan työmatkoja. Teimme myös etätyösopimuksen, jossa sain tehdä töitä kotoa käsin 5 päivää kuukaudessa. Silloin, ennen koronaa, etätyömahdollisuus ei ollut meillä mitenkään tavallista. Ihanaa oli se, että etäpäiviä ei tarvinnut sopia etukäteen, paitsi jos oli jotain tärkeää työpaikan yhteistä tekemistä.
Olen iloinen, että kokeilin työterveyshuollon järjestämään voimavararyhmään osallistumista, koska viimeistään siellä huomasin, etten ollutkaan ainoa ihminen maailmassa, joka uupuu. Siltä nimittäin välillä tuntui, kun yritti vaan selviytyä yksin.
Tämä hybridityöjärjestely helpotti erityisesti niinä aamuina, kun takana oli vaikea yö tai heräsin kivuissa. Sain etätyötä varten kotiini ison näytön. Hankin itse käytettynä jumppapallon, jonka päällä istuin aika ajoin. Työfysioterapeutin kanssa testattiin myös satulatuolia, mutta se ei oikein tuntunut hyvältä. Työpsykologi ehdotti työterveyshuollossa järjestettävään voimavararyhmään osallistumista. Ensin vierastin ajatusta mennä vieraille ihmisille puhumaan asioistani mutta sitten päätin kokeilla. Olen iloinen, että kokeilin, koska siellä viimeistään huomasin, etten ollutkaan ainoa ihminen maailmassa, jolle työuupumus tapahtuu. Siltä nimittäin välillä tuntui, kun yritti vaan selviytyä yksin.
Esihenkilö oli ihanan jämäkkä. Hän kehotti minua menemään kahvitunnilla kahvihuoneeseen, vaikka tunsin välillä yhä häpeää. Aloin muutenkin ja oikein luvan kanssa tauottaa työpäivääni: pidin pieniä parin minuutin mikrotaukoja monta kertaa päivässä, lisäksi printtasin papereita kahvihuoneen printteriin, niin tuli lähdettyä välillä pois työhuoneesta. Esihenkilön kanssa sovittiin, että kun olin sairauslomalla, hän puhuu viikkokokouksessa työkavereille tilanteestani. Kun palasin töihin työkaverit osoittivat minua kohtaan ihan uudenlaista kiinnostusta. Moni koputti ovelleni ja kertoi olleensa huolissaan ja huomanneensa minussa tapahtuneen muutoksen. Tulivat pyytämään mukaansa lounaalle. Yksi työkaveri ehdotti, että kysyisimme kahdestaan esihenkilöltä, voisimmeko yhtenä päivänä viikossa pitää pidemmän lounastauon, jotta pääsisimme yhdessä kävelylle ja juttelemaan. Esihenkilö suostui ja se tuntui hyvältä. Tauot toivat iltapäiviin lisää virtaa.
En osaa asiaa muuten kuvata kuin että työuupumus oli ikään kuin veden alla kulkeva virtaus, joka veti minua. Onneksi esihenkilö tajusi heittää pelastusrenkaan, johon tartuin, varmaan aika viime hetkellä, ja alkoi vetää minua kohti rantaa.
Huomasin seuraavien kuukausien aikana muutoksen parempaan, vaikka välillä olikin huonompia päiviä. En osaa asiaa muuten kuvata kuin että työuupumus oli ikään kuin veden alla kulkeva virtaus, joka veti minua, hyvänä uimarina itseäni pitämää, pinnan alle ja alkoi tukahduttaa. Pärskin ja räpiköin, lopulta henkeni edestä, mutten saanut huudetuksi apua. En, vaikka rannalla oli monia ihmisiä, jotka olisivat voineet ja halunneet auttaa, jos vain olisin saanut ääneni kuuluviin. Onneksi esihenkilö tajusi heittää pelastusrenkaan, johon tartuin, varmaan aika viime hetkellä ja alkoi vetää minua kohti rantaa. Sain siitä uutta voimaa potkia itsekin jaloilla ja kun lopulta vielä iso aalto nosti minut kuiville, muiden luokse turvaan, saatoin taas hengittää.
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2022/01/Näyttökuva-2024-3-22-kello-8.10.18.png
602
806
Julia Rautiainen
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2022/10/cuckoo.svg
Julia Rautiainen2024-10-31 15:23:512024-11-04 10:43:51Miten luoda hyvä työilmapiiri? Amel Gailyn 6 vinkkiä
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2021/11/iStock-1460553964.jpg
1414
2120
Julia Rautiainen
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2022/10/cuckoo.svg
Julia Rautiainen2024-10-30 15:16:272024-10-30 15:17:59Työssä jaksaminen: 5 vinkkiä hyvinvoinnin parantamiseksi
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2022/01/Näyttökuva-2024-3-22-kello-8.12.59.png
540
800
Julia Rautiainen
https://cuckoo.fi/wp-content/uploads/2022/10/cuckoo.svg
Julia Rautiainen2024-10-29 15:24:072024-11-04 10:43:22Henkinen työhyvinvointi – avain tuottavuuteen ja työssä viihtymiseen
Webinaari: Vetovoimainen työnantajuus